talking about the dentals

Halusin tehä teille mun mieltä paljon vaivanneesta ja aina välillä täällä blogissakin esille nousseesta asiasta ihan erillisen postauksen, eli hammasraosta etuhampaitteni välissä, joka tottakai näkyy mun elämän jokasessa päivässä. 

Edellisessä postauksessa eräs anonyymi nosti asian taas esille kysymällä: miksei sun hampait oo oiottu? 
Joten tää postaus on erityisesti sulle anonyymi :)

Mun hammaslääkärivisiitit alko ala-asteella varmaan 7-8 -vuoden iässä tihentymään, koska mulla oli ylipurentaa, joka siis tarkottaa että purennassa ylähampaat menee suun sulkeutuessa tavallista alemmaks alahampaiden eteen. Purenta"vikaa" hoidettiin monen vuoden ajan erilaisilla kojeilla ja poistettiinhan multa pari hammastakin että saatiin tilaa siirtymiselle. Kärsin kuitenkin nuorempana öisin muutenkin nukkumisvaikeuksista ja yökojeitten takia ne vaan lisäänty joten usein piti yöllä ottaa ne pois. Muutosta purentaan ei oikeestaan  tapahtunu millään kunnes hammaslääkäri vaihtui viidennellä luokalla? Olin siihen mennessä kokeillu pariakin erilaista kumista tehtyä kojetta ja niskavetoa. Osaksi oman tyhmyyden takia tilanne ei ollu hirmusesti parantunu, mutta uus hammaslääkäri kyllä ihmetteli aikaisemmin tehtyjä (hänenkin mukaansa) huonoja hoitoratkaisuja. Oikomista jatkettiin ja mulla oli vuoden päivät kiinteet raudat ja niitten jälkeen kotiutin taas uuden yökojeen ja päiviksi toisenlaisen systeemin. Leikkaukseenkin pääsin ja seuraavat päivät vedettiin jätskiä ja soseuttuja ruokia. Pureminen sattui usein ja syöminen oli hankalaa koska hampaita särki. Hoitoja jatkettiin kasiluokkaan asti jollon todettiin että muutosta tuskin enää tapahtuu, ja mulle jäi viimeseksi hommaksi päättää että mitä haluun tehä hammasraolle.. sovittiin että voin miettiä asiaa ja varata hänelle ajan jos semmonen olo tulee. 

Monet itkut tuli vuosien aikana itkettyä koska lääkärien sanomiset ei mua pikkusta itsepäistä likkaa miellyttäneet ja "ratakiskojen" asennuspäätös oli varmaan se kaikista kamalin. muistan vieläkin kun huusin ei:tä ja väitin lääkärille vastaan. Olin valmis lähtemään ulos huoneesta vaikka juoksien, itkin koko matkan takaisin koululle ja välttelin oppitunnille menemistä. Että mä häpesin niitä! olihan kyseessä tottakai ne pahimmat murrosikävuodet ja aikasemminkin mua oli kiusattu millon mistäkin niin raudat tarkottivat taas uutta syytä kiusaamiselle.... Jotenkin mä kuitenkin selvisin ja yhteenvetona voisin siis sanoa että hampaita on tosiaan oiottu ja hoidettu enemmän kun monella muulla. Opin elämään ton raon kanssa ja nykyään voisin jopa sanoa tykkääväni siitä enkä halunnukkaan enää tehdä sille mitään! tottakai välillä harmittaa etten ollut aikoinaan fiksumpi ja totellut lääkäriä ja äitiä, mutta kun ei tästäkään jatkossa niin hirveitä ongelmia voi tulla niin ehkä mä kuitenkin selviän. On tässä maailmassa suurempiakin huolia kun mun purukalusto.